Kesä jonka kerran elää sain...

Kesästä on moneksi. Kuvittelijakin löysi itsestään ulottuvuuksia, joita syksyn sateissa ja talven pimeydessä ei edes ajattele. Esimerkiksi sosiaalisuutta, jonka sai aikaan isosyssin vierailu. Vajaassa viikossa voi elää läpi monta ihmiselämää, kun "sukuloi" syssin vanavedessä. Eletty elämä kulkee silmien ohi, kun sinun ja minun ja tapaamiemme ihmisten yhteiset muistot menneisyydestä "paasataan halki poikki ja pinoon".
Muistoissa kulkeminen toi pietaryrtin tuoksun ja kasvupaikan kotipihalta mieleeni. Ei tarvinnut kuin silmänsä sulkea, se oli siellä. Kotipihalla.

Mansikkapaikat kotipellon perällä, uimapaikat jokivarressa ja heinän teko juhannuksen jälkeen. Jaloissa pisteli heinän korsien jäljiltä ja ladossa istuimme ja joimme maitokahvia pulloista jotka oli pujotettu villasukan sisään. Niinä kesinä oli aina kuuma, eikä koskaan satanut ja mansikkamaitoa parempaa makumuistissa ei ollut. Sellaisia olivat lapsuuden kesät. Mikäli nyt oikein muistimme!

Mustikoita poimimaan mentiin usein isän kanssa. Hän jätti meidät kippoinemme noukkimaan marjoja ja katosi parempaa paikkaa etsimään. Silmänräpäys vain, eikä isästä näkynyt enää vilaustakaan. Metsästä tuli samalla hetkellä paljon uhkaavampi paikka. Jokainen puunjuurakko tai rapina toi näkökentän laidalle suden, karhun, kuitenkin jonkun uhkaavan ja sydän pompotteli rinnassa. Kun isä taas ilmaantui, katosivat pelottavat mielikuvat ja marjakopat täyttyivät pienten poimijoiden iloksi.

Sisko kertoi, että kotitalousneuvojan myötä meidän kotiin tehtiin puutarhamaa, jolle istutetut pensaat, puna ja mustaherukka sekä karviaismarja, ovat peruja niiltä ajoilta. Pensaat jatkoivat kasvuaan ja muistan viinimarjojen poimisen olleen lasten työtä. Tylsää kuin mitä, mutta pakoonkaan sitä velvollisuutta ei päässyt. Ja sitä seurasi kesän loppuminen ja koulun alkaminen. Ja näinä päivinä se taas alkaa. Herukoiden poiminta. Ehkä suhtautumiseni on vuosien myötä ja pensaiden vähennyttyä lieventynyt. Vai johtuisiko se siitä, ettei koulu ala, ainoastaan tämä elämän koulu jatkuu, valinnaisaineena pieneksi kasvaminen?

Sitäkin olen näinä päivinä miettinyt, koska oikein aloin kiinnostua luonnosta? Kasveja keräsin jo pikkutyttönä siskolle, mutta linnuista kiinnostuminen on alkanut vasta aikuisiällä. Ehkä nyt on enemmän aikaa? Ehkä luonnon kauneus on vasta nyt minulle auennut? Ehkä pienistä asioista on tullut isoja asioita. Kuka tietää? Tämä poikanen karviaispensaassa ei nähnyt kuin suuren pelottavan näköisen ihmisen ja musta laatikon joka naksahteli. Äitilintu lähetteli hälyääniään ja poikanen katosi pensaan uumeniin. 

Tänään mustikkametsässä bongasin näitä perhosia kaksin kappalein. Vaikeita olivat tavoittaa, mutta sitkeän hiipimisen jälkeen onnistuin saamaan toisen niistä kamerani linssin eteen. Se oli harras hetki.

"Katso kämmenen leveydeksi sinä teit minun päiväni
ja minun elämäni on sinun edessäsi niinkuin ei mitään."

Heinäkuu on tuonut myös surun sydämeen. Yksi sisaristani menehtyi vaikeaan sairauteen. Olen kirjoitellut muistopuhetta. Itku kiertää kurkussani, ikävä sydämessäni. Elämäni sinun edessäsi kuin ei mitään...