MakroTexin aiheena tällä viikolla on ankea. Aihe on mielenkiintoisen monisyinen, sillä toisen ankea voi olla toisen ihana. Haastekuvassa mielikuvittelin itseni kuvattavan osaan, maratonin juokseminen räntäsateessa ei äkkiseltään kuulosta mukavalta ja ainakin se näytti melko ankealta. Täällä ei sada räntää, lämpöä on plus 13 astetta, sillä kuva on arkistosta, jossa se on odottanut pääsyä julkaistavaksi.
Hyvää ja lämmintä tätä päivää toivoo mustarastas. Pienen linnun sivulta sukellatte toisten kuviin....
Nyt käsitellään aihetta, johon oppiminen on kirjoittajalta vienyt aikansa. Sanotaan, että lapsi oppii mallista. Siihen minulla on ollut aikaa, sillä naskartelija on järjestyksen mies. Boheemi luonteen laatuni soti sitä vastaan, mutta tässä päässä elämää jolloin hukassa viikoittain on avaimet, känny ja silmälasit, järjestyksellä on selkeästi oma fokuksensa.
Vanha kuvakollaasi kuvaa järjestyksen miehen kädenjälkeä.
Nyt tämä tyttö lähtee haravoimaan lehtiä lempijärjestykseensä, sikinsokin. Vierailkaapa pienen linnun sivulla, sieltä pääsette ihailemaan toisten bloggaajien järjestystä.
"Tiistaina tikut vuoltiin..."
Makrotexin aihe tänään alkavalla haasteviikolla on kirja.
"Miten kaiken ympäri piirtäisin arjen rajan."
Kirjoja olen lukenut varmaan aina, tietenkin sen jälkeen kun olin oppinut lukemaan. Mutta todellinen löytö kirjojen maailmaan tapahtui kolmekymppisenä kun ystäväni kuljetti minut runojen luokse, siteeraamalla pätkiä runoista ja tuomalla kirjoja luettavakseni. Huomasin löytäneeni elämän mittaisen ystävän, runon. Runon joka jakaa iloni ja suruni. Joka piirtää muutamin sanoin tunteeni tosiksi, epäilykseni uskoksi, tunneköyhyyteni rakkaudeksi. Joka opettaa minut katsomaan, kuulemaan, ja tuntemaan.
"Miten kaiken ympäri piirtäisin arjen rajan."
Eino Leinosta se alkoi. Jatkuen Helena Anhavaan ja lopuksi haaroittuen tämän- runon- kuulla- kirjasta monille Rasoille, Sarkioille ja Paloheimoille, unohtamatta Shakespeareakaan.
"Miten kaiken ympäri piirtäisin arjen rajan?"
Kiitos pieni lintu!
Makroviikot; kuvittelen lokakuun kuvia.
Lokakuu on värejä.
Lokakuun autereisia aamusumuja, kuin hyvästijättöjä kesälle.
Tämä koivu on riisunut lehtensä. Viereinen vielä väräjävin lehdin koristamassa maisemaa.
Lintujen talviruokinta aloitettiin lokakuussa.
Parhaimman makuiset puolukat voit poimia nyt. Maku kerrassaan ihana. Samalta maistui myös kauan liedellä hauduttamani ruispuolukkapuuro.
Lokakuu on hyvästien aikaa. Kaiho mielessä hyvästelen lähtevät linnut, puut, jotka lehtensä menetettyään vaipuvat talvilepoon. Kukat, ruohon ja lämmön.
Kuvalle annoin nimeksi; Pieni kansanlaulu, jolle sanoja ei ole ollenkaan, ed. main.kansanlaulua lainaten.
Pienen linnun sivulta pääset muiden lokakuisiin maailmoihin.
Pienen linnun Pikkuinen-haaste kiidätti minut moniin maailmoihin. Ensimmäiseksi putkahti mieleeni tämä vanha lautanen, jota olen vaalinut kiinnittämällä sen seinään. Lautasen keskellä on kuva joka puhuttelee minua sadun tavoin. Pikkuinen on kuva pikkuisista, joita katsellessa tulee lämmin olo.
Sanasta pikkuinen tulee lapsuus mieleen. Pikkuisen silmissä kaikki näyttää niin isolta ja joskus pelottavaltakin. Pärjättävä on ja rohkeasti astuttava tämän maailman polkuja. Näilläkin kengillä on taaperrettu pitkät matkat, ja matka on jatkunut vielä seuraavallakin pikkuisella.
Kun kulkee luonnossa ja löytää linnun sulan, nostaa sen käteensä ja haltioituneesti katsoo sitä. Mitähän tälle pikkuiselle onkaan käynyt? Miksi se on menettänyt sulkansa, ja kuka se oikeastaan on ollut?
Luonnossa kaikki pikkuinen on äärimmäisen hellyttävää. Kokee etuoikeutena, että saa katsoa, kulkea ja nähdä. Lämmin syyskuun viimeisen päivän tervehdys makrotexilaiset!
Sudenkorennon kanssa lämmittelimme auringon paisteessa viime sunnuntaina.
Blogissani olleen arvonnan voittaja on SusuPetal. Paljon onnea!
Sinä olet Lapinhullu!
Olisinko uskonut, jos minulle noin runsas kymmenen vuotta sitten olisi tarjottu tätä väittämää. No en takuulla. Minähän rakastan valoa aurinkoa, lämpöä, samettisia öitä ja hehkuvan kuumia päiviä. Rakastan kuumaa hiekkaa ja kävelyä meren rannalla.
Mikä sitten on muuttunut?
Minä kävin Lapissa. Vastasin kyllä, kun minulta kysyttiin haluanko lähteä Lappiin. Näin aprikoivat katseet, kun silmäilivät, onko päätökseni lähtöön varma. Halusin näyttää heille, että ennakkoluulottomana tutustun mielelläni uusiin paikkoihin ja ihmisiin. Mutta etenkin halusin tietää, mikä juttu se on mistä ympärilläni vouhottavat. Lappi sitä ja Lappi tätä. Ja outoa taikaa ja vaikka mitä. Revontulet ja porotokat, tunturit ja tulistelut. Nytpä nähdään, aattelin.
Ensimmäinen Lapinmatkani suuntautui Kilpisjärvelle. Hyvä sanoivat ystäväni, aloitit oikeasta paikasta.
Ja se oli kerrasta kiinni. Ehkä kysytte mikä. Vastaan: En tiedä, sillä vaihtoehtoja on paljon, enkä ole varma onko se oikea vastaus edes näissä. Lumo. Voima. Valo. Hiljaisuus. Taivas. Maa. Tunturit.
Sillä siellä on hyvä hengittää. Kiire jää taakse.
Tämän vuoden matka suuntautui Inarin Nellimiin. Päätin tarkkailla itseäni. Ikään kuin katsoisin minääni ulkopuolisin silmin ja silti arvioisin sisäistä maailmaani. Taaskaan en saanut Lapin ytimestä otetta, en ainakaan samanlaista, millaisen otteen Lappi sai minusta, jälleen kerran. Kaikki ne ihanat Lapista tehdyt laulut ovat totta joka sanaltaan. Se on kaunis ja vertaamaton, vaarat huippujen kaukana hohtaa, ruska loisteessaan kuin satu on...
Nyt kun matka on takanapäin, pyykit on pesty ja kuvakirjakuvat lähetetty Ifolorille kirjaa varten voin rauhallisesti todeta; olen Lapinhullu. Olen sitä, vaikka tykkäänkin maata hyvässä sängyssä, syödä toisten valmistamaa ruokaa ja saunan jälkeen väsyneenä kellahtaa lämpöiseen sänkyyn.
Kalevi Leppänen kuvaa osuvasti kirjassaan Lapinhullu, tarinoita Lappiin rakastuneista meitä, jotka niin monella eri tavalla olemme joutuneet Lapin lumoon. Haluan kuulua tähän joukkoon, olen Lapin hullu.
"Mä elämästä laulan, oonhan suomalainen."
Makrotexissa kuvataan tänään jotain herkullista. Tein ajatuskierroksen kodissani ja päädyin vanhaan kuvaan, sillä nyt ei ole varaa avata yhtään suklaalevyä eikä keksipaksia vyötäröäni kiristämään.
Kohtahan on joulu, ja pääsemme jälleen kuvan tunnelmiin. Heräsin kylmään pakkasen puremaan aamuun, onneksi aurinko paistaa minkä kerkiää.
Pienen linnun sivulta pääsemme lennähtämään toisten makeisiin maailmoihin.
Hyvää tätä päivää!
